Hitaan oppimisen tiellä

On 9 maaliskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Uskon hitaan oppimisen voimaan. Siihen, että kun riittävän kauan tarkastelee itseään sydän ja mieli avoimena ja kuuntelee omia ajatuskulkujaan, uskomuksiaan ja asenteitaan, alkaa hiljalleen nähdä niiden vinoutumia. Alkaa nähdä, mitkä asiat estävät minua elämästä oman näköistäni elämää. Alkaa havaita, mikä estää minua olemasta minä. Alkaa huomata, miten tulkitsen tietynlaisia tapahtumia aina saman valmiin kaavan mukaisesti. Alkaa tuntea, miten oma ajatusmaailma aiheuttaakin minulle täysin tarpeetonta tuskaa. Alkaa kyseenalaistaa asenteidensa lopullisuutta. Alkaa miettiä, olisiko olemassa toinenkin tapa. Toinen tapa ajatella, tuntea, elää.

Huomaaminen on hidasta. Miten monta vuotta olenkaan rakentanut ajatusmallejani, käsityksiäni, uskomuksiani. Miten monta toistoa onkaan vaadittu, jotta niistä on tullut niin automaattisia, etten ole niistä enää lainkaan tietoinen. Siksi niiden uudelleen havaitseminen vie aikaa. Aikaa, kärsivällisyyttä, tarkkaavaisuutta, lempeyttä. Sitkeyttä, sitoutumista. Tahtoa.

Kun ne on havaittu, tunnistettu ja nimetty, alkaa uusi hidas matka. Ymmärtäminen, hyväksyminen ja lopulta pois oppiminen ja uudenlaisen ajatusmaailman omaksuminen. Havaitseminen olikin vasta ensimmäinen askel. Sitä seuraa lukuisia uusia havaintoja samasta asiasta. Tilanne toistuu, se tuottaa minulle tuskaa ja huomaan yleensä vasta jälkikäteen, mitä ajatusmaailmassani tapahtui. Tuossa kohtaa tuntuu kuin kiertäisi kehää. Ehkä kysyn itseltäni turhautuneena, enkö vieläkään ole oppinut tästä pois, enkö vieläkään osaa päästää irti, enkö vieläkään ole onnistunut muuttamaan asennettani. Mutta matka on hidas. Auttaa, kun ymmärtää, että jokainen havaittu uusi pyörähdys kehällä kuljettaa eteenpäin. Jokaisella kerralla ymmärrän enemmän, näen enemmän, ja koen yhä syvemmin, mitä vanhat ajatusmallini minulle aiheuttavat. Alan hyväksyä niiden olemassaolon ja samalla hiljalleen tiedostan, että voin vaihtaa ne uusiin.

Uudet, korvaavat asenteet opitaan yhtä hitaasti. Jälleen tarvitaan lukuisia toistoja, paljon harjoitusta, kärsivällisyyttä, armollisuutta ja myötätuntoa itseä kohtaan. Vie aikaa, ennen kuin uusi, ehkäpä rakastavampi, lempeämpi, sydämellisempi tapa kohdata ja tarkastella elämää, itseä, toisia ihmisiä ja tapahtumia voi tulla vallitsevaksi asenteeksi.

Hitaan oppimisen tiellä on kyse myös siitä, kuinka paljon muutosta haluaa. Uskon, että auttaa, jos ihmisessä syntyy vapaa halu elää toisin, tehdä toisin, nähdä elämä uudessa valossa. Motivaation täytyy olla sisäinen, aito, syvä, minusta kumpuava. Kun näen, mikä minulle on hyväksi, silloin haluan toimia niin. Sitkeästi, sinnikkäästi, sitoutuneesti.

Oletko miettinyt, millainen elämänasenne olisi Sinulle hyväksi? Millaisen ajatusmaailman Sinä haluaisit itsellesi rakentaa?

Syvä ilo

On 28 helmikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä3 kommenttia

Kukapa olisi arvannut, että syvyydestä löytyykin kepeys. Että sielusta ohjautuva elämä voikin olla köykäistä, kuin höyhenen leijailu. Vapaata, riemullista, tuulen suunnille antautuvaa.

Luulitko sinäkin, että syvyys toisi mukanaan synkkyyttä. Luulitko, että pinnan alta kumpuaisi vaatimus vakavuuteen ja taipumus totisuuteen. Etkö jaksanut pohtia syvällisiä, kun et halunnut synkistyä. Etkö halunnut hidastaa, kun sinulla oli kiire nauttia elämästä. Etkö arvannut, että se kaikki etsimäsi löytyykin sieltä mikä näyttää päinvastaiselta. Että kolikon kääntöpuoli ei ole vain kielikuva vaan tietä viitoittava totuus.

Etkö sinäkään arvannut, että rauha voikin tuoda mukanaan riehakkuutta. Elämään heittäytymistä, rohkeutta nauraa ei vain mielellään vaan täydellä sydämellään. Että hiljaisuudessa voikin syntyä riemu, jonka kaiku kantaa kauemmas kuin kuvittelit mahdolliseksi. Että tyhjä tila voikin täyttyä kuin itsestään pulppuavan kuplivalla tunteella. Tunteella, jolla ei ole lähdettä näköpiirissään. Ilo, riemu, nauru ei mistään. Ei mistään ja kaikesta. Että sellainen ilo, jolla ei ole määrää, syytä, rajaa tai kohdetta, voikin olla ulottuvillamme.

Ilo joka syntyy vapaudessa, syvyydessä, ei tarvitse ulkoista sytyttäjää. Se syttyy itsestään, nauttii kun maailma ympärillä leikkii ja jatkaa sitten taas kulkuaan. Kiinnittymättä mihinkään, mitään tarvitsematta. Näkemällä kauneuden itsessään ja kaikissa.

Ei kepeys ole syvyyden puutetta tai kyvyttömyyttä nähdä pinnan alle. Se on minuuden tavoittamista, leikkiä, naurua, heittäytymistä. Olla ja nauraa kuin pieni lapsi, täydestä sydämestään, yhä uudelleen kolaustenkin jälkeen. Sillä ei ilo ole ihmisen ulkopuolella, se on sinussa.

Avoin mieli

On 20 helmikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Ihminen solahtaa mielellään rutiinien tuomaan turvalliseen järjestykseen. Vankat mielipiteet ja selkeät käsitykset itsestä ja muista ihmisistä ovat mielen rutiineja, joilla jäsennämme maailmaa. Mielen rutiinit ankkuroivat meidät turvallisesti paikoilleen, antavat kenties tunteen, että maailma on hallittavissa.

Mutta miten kiire meillä onkaan lyödä leima asioihin, ihmisiin, tilanteisiin ja itseemme. Miten kiire meillä onkaan päättää etukäteen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Miten valmiina me hahmotammekaan maailman. Samalla paeten elämän suloista yllätyksellisyyttä, jossa jokainen päivä, jokainen hetki ja jokainen kohtaaminen voi olla ihme.

Valmiiksi rakennetussa mielen maisemassa emme ehkä huomaa sitä moninaisuutta, värikylläisyyttä ja vivahteikkuutta, jota elämä joka hetki tarjoaa. Jos kohtaamme toisemme avoimin mielin, annamme vapauden itsellemme ja toisillemme tulla aidosti nähdyksi. Annamme mahdollisuuden yhteyteen ja luovuuteen, jossa voi syntyä jotain enemmän kuin osiemme summa.

En usko, että näemme kovin kirkkaasti, jos olemme jo valmiiksi päättäneet, mitä katsomme. Emmehän voi nähdä mitään tuorein silmin, jos mielemme on jo kirjoittanut tarinan valmiiksi. Näemme vain sen, mitä odotamme näkevämme. Luulen, että ympäröivän maailman voi kokea paljon elävämmin, syvemmin, todemmin, jos ei tulkitse tai määrittele mitään. Jos vain näkee ja kokee. Ihmetellen, ehkä ihastellen, oppien, löytäen. Ja taas unohtaen, määrittelyjä välttäen.

Olisiko minulla tänään herkkyyttä pysähtyä katsomaan, mitä näen. Olisiko minulla kärsivällisyyttä hiljentää mieleni niin, että kuulen mitä toinen sanoo. Olisiko minulla uskallusta luopua valmiista käsityksistäni ja ottaa vastaan vain tämä päivä, sen tämänhetkinen todellisuus. Kohdata jokainen tähän päivään kuuluva ihminen kuin ensimmäistä kertaa. Kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on, ei sellaisena kuin ajattelen hänen olevan.

Oma voima

On 9 helmikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Meissä kaikissa asuu voima. Voima joka kantaa, rauhoittaa, tyynnyttää ja sulkee syleilyynsä. Voima jonka varassa mikään koettelemus ei ole liikaa. Voima jonka kannattelemana jokaisesta päivästä voi löytää rauhan.

Ihmisen oma voima asuu pinnan alla, syvyyksissä, pohjalla. Voi olla, että sinne päästäkseen on uskallettava astua tuntemattomaan, jopa pimeään. Matka ei ole aina miellyttävä eikä sille siksi välttämättä tee mieli lähteä. Se voi olla vaivalloista, epävarmaa ja perille pääsy tuntuu epätodennäköiseltä. Jos tietäisimme varmuudella, mitä perillä odottaa, lähtisimme. Mutta emme voi etukäteen tietää, että oma voima on olemassa. Olemme ehkä lukeneet siitä, kuulleet kertomuksia, tunteneet häivähdyksiä. Mutta emme ehkä uskalla luottaa.

Kuinka moni meistä polkee levottomana lähtökuopissaan, tietäen, että sisin kutsuu ja oma voima odottaa löytämistään. Kuinka moni hukuttaa kaipauksensa, sisintään harhauttaen, lähtöä lykäten. Suunnaten huomionsa itsensä ulkopuolelle, etsien turvaa ja mielihyvää ulkoisista olosuhteista, saavutuksista, suorituksista, toisista ihmisistä.

Niin helposti kuin takerrummekin ulkoiseen turvaan, yhtä mielellämme voimme ottaa pelastajan roolin toisen ihmisen elämässä. Yritämme kantaa hänen taakkaansa, lievittää hänen tuskaansa, kertoa hänelle kuinka hänen tulisi elää. Ehkä tunnemme itsemme siten tarpeellisiksi, ehkä löydämme siten tarkoitusta omaan elämäämme, ehkä koemme sen velvollisuudeksemme.

Mitäpä jos emme kantaisikaan toinen toistemme taakkoja. Jospa emme eläisikään toisten elämää heidän puolestaan. Jospa olisimme vain olemassa ja kannustaisimme heitä löytämään oman voimansa. Sen, joka ei olisi meistä riippuvainen. Sen, jonka avulla he voisivat seistä omilla jaloillaan. Jospa olisimmekin toinen toisillemme tukena sillä matkalla, jonka jokainen tekee itseensä.

Ja mitäpä jos emme katsoisikaan toisiimme odottaen näkevämme pelastajaa. Jospa emme odottaisikaan toisen täyttävän tarpeitamme, vastaavan vaatimuksiimme, toteuttavan toiveitamme. Uskaltaisimmeko myöntää, että tuo kaikki onkin omalla vastuullamme.

Jospa kysyisimmekin toinen toisiltamme, miten minä voin auttaa sinua löytämään sinut? Uskaltaisimmeko kannustaa rakkaimpamme tuolle matkalle. Tietäen, että hänen löytöretkensä ei välttämättä johda samaan suuntaan kuin omamme. Tietäen, että saatammekin muuttua hänelle tarpeettomaksi. Uskaltaisimmeko silti. Sillä eikö se olisi suurinta rakkautta, auttaa ja rohkaista toista löytämään oma vapautensa ja voimansa.

Oman totuuden äärellä

On 2 helmikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Joskus syvä ymmärrys on kuin kirkas välähdys. Sitä ennen ihminen saattaa olla vuosikausia lukossa. Jokin asia vaivaa ja häiritsee, vangitsee. Sitä tietää, että kaikki ei ole kohdallaan, tietää, että oma suhtautuminen on jollain tavalla vinossa. Voi jopa aavistaa, mikä ei ole kohdallaan tai millä tavalla oma asenne on vinoutunut. Mutta ei löydä ulospääsyä. Tuntuu kuin polkisi paikallaan, pettävällä maaperällä. Kunnes, jonain päivänä, näennäisen yhtäkkisesti, asian vain näkee uudessa valossa. Tunnelukko avautuu, näkökenttä selkiintyy, palat loksahtavat kohdalleen. Ihminen oivaltaa.

Oivallusta ei voi suorittaa, sitä ei voi tilata, sitä ei voi päättää tekevänsä. Oivallus ei ole mielen tuotos, vaan jotain syvempää. Uskon että siinä hetkessä on kyse syvästä ymmärryksestä, joka on lähtöisin sielun viisaudesta ja joka lopulta läpäisee mielen ja tunteiden kerrokset. Kyse ei ole loogisesta, järkiperäisestä ajatuksesta. Ihminen on ehkä mielensä tasolla jo pitkään tiennyt asian, mutta ei ole silti kyennyt tuntemaan sitä totuudeksi. Kokemaan sitä todeksi joka solullaan. Oivallus ei ole vielä ollut valmis. Yhteys sieluun ei ole ollut täysin auki.

Oivalluksen hetkellä ihminen saa yhteyden omaan totuuteensa, sielun tietoisuuteen. Ehkä juuri siksi syvä ymmärrys, oivallus, on niin varmaa. Sen vain tietää oikeaksi. Ilman selityksiä, ilman todisteita. Se tuntuu oikealta. Se tuntuu hyvältä. Se tuntuu helpolta. Se tuntuu selkeältä. Siitä tulee rauhallinen olo.

Jotkut sanovat, että sielun syvän viisauden tuntee siitä, että siihen ei liity valtaisaa tunnekuohua. Ei suuntaan eikä toiseen. Ei siis suurta innostusta, mielihyvän kuohahdusta, vaan tyyneyttä. Sielun totuus ei saa adrenaliinia virtaamaan. Sielun totuus ei innosta meitä syöksymään suin päin juuri keksimäämme uuteen haasteeseen ja toteuttamaan mielen kiihkossa uusia ideoitamme. Sielun totuus ei johdata meitä tunteiden vuoristoradalle, vaan syvään rauhaan.

Sielun totuuden äärelle pysähtyy mielellään. Se hiljentää ja rauhoittaa. Siitä ei haluaisi poistua. Siihen haluaisi jäädä pitkäksi aikaa kuuntelemaan, tunnustelemaan, ihmettelemään. Siinä on jotain kallisarvoista, jotain hyvin herkkää, koska se on niin totta.

Sielun totuus ei muutu eläväksi, ellei sitä ala elää todeksi, joka päivä. Joskus todeksi eläminen tarkoittaa oman toiminnan uudelleen suuntaamista, joskus olosuhteiden muuttamista, joskus ajattelutavan ja asenteen tietoista muokkaamista. Käännös voi olla hidas ja tuntua vaikealta. Vaikka oivallus olisi kirkas, voivat vanhat toiminta- ja ajatusmallit olla vielä vahvoja. Vaikka kyse on sielun totuudesta, mieli voi sen hetkellisesti haudata, jos se uhkaa vallitsevaa ajatteluamme, identiteettiämme, elämäntarinaamme.

Mutta mitä syvemmin sielun totuuteen sitoutuu, sitä helpommaksi tie käy. Sillä jokainen askel, pienikin, tuntuu oikealta. Ja ihminen tuntee, että hän kulkee kohti rauhaa.

Yhteyden kaipuu

On 24 tammikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Ihminen kaipaa niin paljon. Kaipaus ja ikävä ovat tuttuja seuralaisia useimmille meistä.

Kaipausta miettiessäni jään kysymään, onko pohjimmiltaan olemassa vain yhdenlaista kaipuuta. Onko niin, että kaikki halumme, tarpeemme, riippuvuutemme, takertumisemme pohjautuvat samaan ikävään. Onko loppujen lopuksi kyse yhteyden kaipuusta. Kaipaammeko ykseyteen jonkin suuremman kanssa, osaksi kaikkeutta.

Onko niin, että olemme kaikki samasta kaikkeudesta lähtöisin, kukin omalla väliaikaisella matkallaan. Kaipaammeko siksi aina takaisin tuohon yhteyteen. Onko kyse kaipuusta takaisin kotiin. Perille tulon odotuksesta.

Kun synnymme tähän maailmaan ihmisinä, heijastuuko tuo kaipuu elämässämme lukuisina tarpeina ja riippuvuuksina, joita itsellemme luomme tai jotka meille totuuksina annetaan. Onko niin, että tuo sama kaipuu saa vain eri muotoja eri ihmisillä, eri ajoissa, eri olosuhteissa. Hukkaammeko itsemme sen moninaiseen ilmiasuun, eri ilmenemismuotojen lakkaamattomaan virtaan. Sekö saa meidät kuvittelemaan, että tarvitsemmekin ne kaikki. Siksikö kaipaus ei koskaan lopu, koska huomiomme kiinnittyy niihin loputtomiin eri tapoihin, joilla yhteyden kaipuu elämässämme ilmenee. Hukkaammeko itsemme kaipuuta paetessamme ja yhteyttä etsiessämme.

Jos on niin, että kyseessä on sama kaipuu, onko kyseessä myös sama yhteys, jonka ajoittain häivähdyksenomaisesti tavoitamme. Onko kyse yhteydestä kaikkeuteen silloin, kun katson kaikessa hiljaisuudessa edessä avartuvaa kaunista maisemaa. Onko se sama yhteys, jonka voin tuntea toisen ihmisen katseessa. Onko se sama yhteys, jonka voin kokea uppoutuessani johonkin tekemiseen, josta nautin vain sen itsensä vuoksi. Onko se sama yhteys, jonka voin tavoittaa silloin, kun mieli on hiljaa. Onko siinä hetkessä kyse pohjimmaisen kaipuun lakkaamisesta, paluusta kotiin.

Löytäisimmekö perille, jos huomaisimme, että kaikkeus onkin kaiken aikaa jo mukanamme. Jos oivaltaisimme, että kaikkeus on meissä. Jos löytäisimme yhteyden itseemme, löytäisimmekö samalla yhteyden kaikkeuteen. Ja lakkaisiko myös kaipuu sillä hetkellä, pysyvästi.

Onnellisuus on sielun tila

On 17 tammikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Onnellisuuden tavoitteleminen ja onnen etsiminen on syvästi inhimillistä. Kukapa ei toivoisi onnellisuutta ja rakkautta elämäänsä. Ihmisellä voi olla vahvat ja vakiintuneet käsitykset siitä, mitkä asiat tekevät hänet onnelliseksi. Voi olla, että ihminen mieltymyksiään ja toiveitaan listatessaan asettaa tiedostaen tai tiedostamattaan onnellisuudelleen ehtoja. Silloin onnellisuuden edellytyksenä on, että tämän tai tuon asian tulee tapahtua.

Uskon, että onnellisuudessa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ihminen on kosketuksissa sieluunsa ja elää elämäänsä sielustaan käsin. Onnellisuus on jotain, joka on pysyvää ja olemassa jo nyt, kaiken aikaa, ilman ulkopuolisia vaikutteita. Onnellisuuden tavoittelussa ei ole kyse siitä, mitä saan tai saavutan tullakseni onnelliseksi. Kyse on siitä, onnistunko poistamaan edestäni kaiken sen, joka estää minua olemasta yhteydessä sieluuni ja siitä kumpuavaan onnellisuuteen. Kyse on siitä, vapautanko itseni näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja kokemaan kaiken sen, joka jo on. Ei elämäni olosuhteissa, vaan elämässä itsessään. Siinä, joka ulottuu laajemmalle kuin se, mitä nimitämme elämäntarinaksemme.

Onnellisuus ja vapaus liittyvät yhteen. Vapaus tarkoittaa henkistä vapautta, henkistä riippumattomuutta ulkoisista olosuhteista. Asiat, jotka rajoittavat vapauttamme ja saavat meidät takertumaan elämäntilanteisiin, toiveisiin, asioihin tai ihmisiin, seisovat onnellisuuden edessä. Ne eivät poista onnellisuutta, mutta ne vaikeuttavat sen näkemistä ja kokemista.

Elämän ulkoisista puitteista saa ja kuuluu nauttia. Nauttiminen ja iloitseminen ei estä onnellisuutta, mutta riippuvuus ja pelko ilon aiheuttajan menettämisestä rakentaa muuria onnellisuuden eteen. Erottaa ihmisen sielustaan. Kun yhteys sieluun katkeaa, suuntaa ihminen huomionsa yhä vahvemmin ulkoapäin tuleviin onnen, ilon ja mielihyvän lähteisiin. Elämän jatkuva virtaus huolehtii siitä, että mikään ulkoinen ei pysy paikoillaan. Ei siten myöskään mikään ulkoinen onnen lähde voi säilyä ikuisesti samanlaisena, jolloin ihmisen onnellisuus niihin ankkuroituessaan on aina uhattuna.

Onnellisuus on niin paljon lähempänä, niin paljon helpompaa, niin paljon yksinkertaisempaa kuin monesti luulemme. Onnellisuus on sielun pysyvä tila. Onnellisuus on jo meissä, nyt ja aina. Jos vain katsomme, näemme, koemme. Jos uskallamme luopua siitä, mikä erottaa meidät sielustamme ja rajoittaa henkistä vapauttamme. Ja vastaanottaa sen, mikä tulee tilalle, kun päästämme irti.

Kaikkihan virtaa

On 10 tammikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Tunteet ovat energiaa. Energialle tyypillistä on, että se säilyy ja sen täytyy päästä virtaamaan, jatkamaan matkaansa. Tunteidenkin tulee saada virrata ja tunne täytyy päästää ulos. Jotkut sanovat, että tukahdutetut tunteet varastoituvat kehoon ja aiheuttavat lopulta tukkeumia myös fyysisellä tasolla. Kun kokee vanhan patoutuneen tunteen purkautuvan ulos ja huomaa sen jälkeisen helpotuksen, on tähän helppo uskoa. Elämän kuuluu virrata ja tunteiden kuuluu saada tulla ja mennä. Tunne ei ole koskaan pysyvä, se muuttuu jatkuvasti. Ja menee aina ohi. Tunteeseen ei tarvitse kiinnittyä, sen täytyy antaa mennä menojaan.

Mutta tunteen kohtaaminen voi olla pelottavaa. Pelkkä ajatuskin voi tuntua uuvuttavalta. Joskus voi olla yhtä pelottavaa heittäytyä iloon ja riemuun kuin syöksyä synkkyyteen. Tuntemattoman tunteen, voiman, päästäminen valloilleen pelottaa. Jospa emme kestäisikään sitä tai jospa tunne ei kestäisikään. Siksi tunnetta väistetään. Siltä sulkeudutaan, tiedostaen tai tiedostamatta.

Tunteen väistäminen varastoi energiaa. Varastoiminen kuluttaa niin paljon, että se saa ihmisen kuvittelemaan, ettei tunnetta voi päästää esiin. Tunteen voima tuntuu liian suurelta. Mutta todellisuudessa tunne ei kuluta, vaan kuluttavaa on sen väistäminen, vastustaminen, sinnitteleminen.

Uskon että väistäminen on monella tavalla vaarallista. Mietin, onko niin, että väistämällä, pakenemalla voi lopulta turruttaa tunnepintansa niin, ettei sen pieniäkään väreitä enää huomaa. Onko niin, että silloin ihminen pakenee kuoreen. Kuoreen, joka kuitenkin on niin hauras, että sen pinta voi murentua pienimmästäkin yllättävästä henkäyksestä. Ja saako se ihmisen suojaamaan kuortaan entisestään. Rakentuuko silloin ihmisen ympärille lopulta muuri, jota ei läpäise kukaan tai mikään. Ei pimeys, ei valo. Saartaako se ihmisen ollen lopulta niin korkea, ettei ihminen näe enää itsekään, ei sen yli, eikä sen taakse. Luulen, että sellaisen muurin voi murtaa vain sisältä päin. Lopulta tunteitaan ei voi enää paeta. Vapautta ei ole ilman kohtaamista, antautumista, luottamusta, että virtaus on kuohuvanakin puhdistavaa.

Tukahdutettu tunne ei jätä rauhaan. Se ei mene pois kieltämällä, väistämällä, unohtamalla. Se jää ihmisen energiakenttään, vaikka yrittäisimme työntää sen pois, vaikka emme olisi enää edes tietoisia siitä. Mutta kun sen antaa tulla, voi sen myös antaa mennä. Sitä ei tarvitse vastustaa, tulkita, tuomita. Ihminen ei ole yhtä kuin mieli ja tunteet. Tunteet ovat vain väreitä ihmisen pinnalla. Ihminen on jotain enemmän, syvempää, pysyvämpää.

Osatapa olla aina täydellisen avoin nykyhetkelle. Kokea tunne juuri nyt, tässä, kun se tulee esiin. Antaa sen tulla ja katsoa, kun se menee. Silloin siihen ei tarvitsisi jäädä kiinni. Silloin sitä ei tarvitsisi säilöä omaan mieleensä, kehoonsa, energiakenttäänsä. Silloin sen voima ei tuntuisi niin musertavalta tai pakahduttavalta. Ehkä silloin olisi jäljellä vain kokemuksen syvyys ja aitous. Ei vastustusta, ei tulkintaa, ei tuomiota, ei tarrautumista. Ehkä silloin ei olisi myöskään varastoitumista, tukkeutumista, umpikujia. Ehkä silloin kaikki virtaisi vapaana eteenpäin, joka hetki.

Koska kaikkihan virtaa.

Unelmista

On 31 joulukuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Unelmat ovat merkityksellisiä. Niillä on eteenpäin vievää, parantavaa voimaa. Ne ovat kehyksiä, joiden puitteissa elämä ohjautuu ja jotka suuntaavat elämän kulkua. Ne johdattavat eteenpäin, auttavat huomaamaan tärkeät risteykset ja tarttumaan eteen tuleviin mahdollisuuksiin. Ilman unelmia on vaikea tietää, mihin suuntaan kulkea.

Uskon, että on tärkeää päästää irti ajatuksesta, että unelmien on pakko toteutua. Ehkä irtipäästäminen on jopa edellytys sille, että unelma lopulta toteutuu. Jos unelmaan kiinnittyy liiaksi, kääntyy se itseään vastaan. Unelman todeksi tulemisesta voi tulla onnellisuuden ehto. Kaikenlainen riippuvuus estää vapauden ja unelma muuttuukin kahleeksi. Samalla kun toivoo unelman toteutuvan, pelkää ettei niin tapahdukaan. Silloin unelman juuret ovat pelossa tai ulkoisessa tarpeessa, eivät rakkaudessa.

Jos unelman juuret ovat rakkaudessa, on irrottautuminen helpompaa. Unelma ei täytä kuviteltua puutetta vaan täydentää nykyisyyttä ja rakentuu ilolle. Unelman olemassaolo itsessään jo ohjaa tätä hetkeä ja lisää iloa, tänään. Unelma voi työskennellä vapaasti. Se riittää sellaisenaan. Ja toteutuu joskus, jos on toteutuakseen. Silti unelmaan kannattaa uskoa lujasti. Uskoa, muttei tarrautua.

Unelma on voima, joka johdattaa, mutta jonka lopullista päämäärää ei mieli voi koskaan tietää. Unelmia ei kannata muovata mielen kautta, sillä mieli voi helposti harhautua pelon poluille. Unelman täytyy antaa nousta sydämestä ja sielusta, jolloin se toteuttaa ihmisen sisäistä maailmaa ja korkeampaa suunnitelmaa. Sielun unelmaa ei voi rakentaa rationaalisen mielen kerroksista, vaan sen täytyy antaa nousta pintaan itsestään. Odottaa, olla hiljaa ja kuunnella. Avautua unelmalle.

Ja sen jälkeen uskaltaa unelmoida, yhä uudelleen.

Vieraana rauha

On 22 joulukuun, 201324 elokuun, 2014 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Aikomuksenamme saattaa olla hiljentyminen. Sitten kun. Ensin tehdä tämä, tuo ja nämä valmiiksi. Jotta voimme lopulta vain olla. Kaikessa rauhassa.

Onko meillä kiire, jotta voisimme lopulta rauhoittua. Pelkäämmekö, ettemme tunnista rauhaa, ellei kiire edellä sitä. Onko rauha niin herkkä ja hauras, ettemme muutoin sitä havaitse. Tarvitaanko rauhalle vastakohta, jotta se tulisi nähdyksi.

Onko meillä ajatus, että rauha tulee ansaita. Onko rauha kuin kaukainen, harvinainen vieras, jota varten tupa siivotaan, juhlaruoka valmistetaan, maisema koristellaan. Ja sitten lopulta, kaiken aherruksen jälkeen, istahdetaan odottamaan. Josko se tulisi. Ja siinä odottaessa, pelkäämmekö samalla, ettei se tulekaan. Ja mitä sitten. Liikahdammeko levottomasti, huokaisten, varmistaen, että kaikki on kuin olla pitää. Sillä jos rauha ei tulisikaan, jäisivät ainakin puitteet lohduksi.

Luulen, että rauha on jo täällä. Luulen, että rauha odottaa kärsivällisesti, että se saisi tulla peremmälle. Se harkitsee ja katsoo, onko ovemme avoinna riittävän kauan, että se ehtii sisään. Luulen, että rauha liikkuu hitaasti ja kavahtaa kiirettä, nopeita liikkeitä, kovia ääniä. Luulen, että sisälle ehdittyään rauha on kiinnostunut siitä, annetaanko sille huomiota. Kuunnellaanko sitä, annetaanko sen puhua omaan, verkkaiseen tahtiinsa. Kunnioitetaanko sitä. Kysytäänkö siltä, mitä sillä on meille kerrottavanaan. Otetaanko sen sanoma vastaan. Kerrotaanko sille, mitä meille oikeasti kuuluu. Kerrotaanko sille iloista ja suruista.

Luulen, että jos olemme sille rehellisiä ja avoimia, se voi jäädä luoksemme pidemmäksikin aikaa.