Haavan alkuperä

On 13 joulukuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä1 kommentti

Joskus oivallus alkaa pienestä välähdyksestä. Tulee epämiellyttävä tunne, kohtuuttoman mittavalta vaikuttava reaktio näennäisen mitättömästä syystä. Se on helppo sivuuttaa, selittää pois, unohtaa. Eihän tuossa tunteessa, reaktiossa ole mitään järkeä. Tunne ehkä kiusaa hetken, mutta siltä on helppo sulkeutua. Eihän se ollut mitään. Näitähän tulee.

Joskus, herkkyyden hetkellä, tunteen takaa voi kuitenkin paljastua uusi maailma. Jotain, jolta on aiemmin ummistanut silmänsä. Jonka jälkeen ymmärtää, että tunne ei johdu tämän päivän tilanteesta, vaan vanhasta haavasta. Näennäisen mitätön syy ei olekaan syy, vaan tunneketjun laukaisija. Jokin, joka sohaisee vanhaa haavaa, jota ei ole aikoihin muistanut.

Auttaa, kun tunnistaa ja näkee sen, missä kipu alkoi, missä sen kohtasi ensimmäisen kerran. Myös sen, milloin se uudelleen ja taas uudelleen aktivoitui. Auttaa, kun oivaltaa, että tänään tuntemani kipu on sitä samaa kipua. Paraneminen tulee silloin mahdolliseksi.

En usko että ketjua tarvitsisi jäljittää aukottomaksi. Siitä ei tarvitse kirjoittaa tarinaa, johon kiinnittyä. Riittää, kun näkee olennaisen. Riittää, kun ymmärtää, miksi kipu tuntuu. Ymmärtää, että kipu kuuluu menneisyyteen. Mutta kipua ei voi väistää. Tunne tulee tuntea loppuun asti. Hengittää sen kanssa samaan tahtiin. Kunnes se irrottaa otteensa.

Parantaminen voi alkaa ensimmäisestä muistosta, itsestä sillä hetkellä kun haava syntyi. Kun kipu aktivoituu, voi palata siihen hetkeen ja nähdä itsensä myötätuntoisin, rakastavin silmin. Yllättäen se on hyvin helppoa. Olinhan silloin vasta lapsi, puhdas sielu.

Itsensä näkemisestä

On 6 joulukuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Viisaat kertovat, että ihmisen on tärkeää seistä omilla jaloillaan. Tuntea itsensä, tuntea oma voimansa ja luottaa siihen. Vääränlainen riippuvuus muista rakentaa horjuvan maaperän. Sen varassa seisovaa uhkaa sortumavaara pienimmästäkin liikkeestä. Toisaalta kerrotaan myös, että kukaan ei pärjää yksin eikä mikään osa ole irrallaan kokonaisuudesta. Olemme kaikki sidoksissa toisiimme ja kaikkeen ympärillämme, tavoilla joita on vaikea mielen keinoin käsittää.

On asioita, joita ihmisen on vaikea löytää yksin. Oma minuus kuuluu näihin. Ihmisen voi olla helppo ymmärtää toista ihmistä, hänen tunteitaan ja reaktioitaan, syitään ja seurauksiaan. Toinen on helpompi nähdä kokonaisena. Toinen on mahdollista kohdata objektiivisesti, katsoa, kuunnella ja nähdä. Jostain syystä itsestään näkee vain osan. Mietin, onko ihmisen näkökenttä minuuteen aina rajallinen.

Onko niin, että ihmisen mieli rajaa näkökenttää pienemmäksi. Mielen keinoin ei kai kykene tarkastelemaan kokonaisuutta muuta kuin sen osien kautta. Siksikö mielen kuva itsestä, minusta, on niin rajallinen. Siksikö se ei riitä, kun ihminen onkin enemmän kuin osiensa summa.

Onko niin, että minuuttaan ei näe, ellei jokin toinen toimi minulle peilinä. Heijasta, kuvasta ja näytä ne osat itsestäni, jotka ovat kulloinkin minulle piilossa.

Vaatii rohkeutta toimia peilinä toiselle. Sanoa myötätunnolla ne sanat, jotka herättävät, vaikka tietäisikin, että niiden kuuleminen ei ole miellyttävää. Vaatii myös syvää ymmärrystä osata sanoa nuo sanat oikealla hetkellä ja toisaalta nähdä, milloin ne kannattaa jättää sanomatta.

Vai onko sittenkin niin, että peili heijastaa kuvaamme vasta sitten, kun olemme valmiita sen näkemään. Että sanat osuvat vasta sitten, kun olemme valmiit ne kuulemaan. Ehkä toiseen ihmiseen, peiliin, katsominen onkin se, joka vaatii rohkeutta. Ehkä eniten tarvitaan rohkeutta tunnustaa, että edessäni heijastuva kuva onkin minua, ei häntä.

Rakkaus ja pelko

On 29 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Elämä on pohjimmiltaan yksinkertaista. Monimutkaisuus on mielen rakennelmaa ja mieli itsessään kuin sokkelo, jonne on helppo eksyä. Mielen rakentamissa labyrinteissa loputtomasti seikkailleelle yksinkertaisuus on kaunista ja voimaannuttavaa.

Pidän ajatuksesta, että maailmaa ja ihmistä hallitsee kaksi voimaa, rakkaus ja pelko. Kaikki, mitä ajattelen, tunnen ja koen, on lähtöisin jommasta kummasta. Ilo, riemu, ystävyys, kauneus, lämpö, hyvyys ovat rakkauden johdannaisia. Rakkaus ei ole vain tunne, vaan voima, joka näyttäytyy ajatuksissa, tunteissa, teoissa. Valon pilkahdukset elämässä kertovat rakkaudesta, joka tekee taustalla hiljaa tehtäväänsä. Viha, katkeruus, kateus, mustasukkaisuus, kyynisyys perustuvat pelkoon. Vaikkapa pelko loukatuksi tai mitätöidyksi tulemisesta, joka nostattaa vihan tunteita toista ihmistä kohtaan. Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole toisesta ihmisestä ja hänen toiminnastaan, vaan omasta pelostani.

En usko, että pelko itsessään olisi paha. Pelolla on tehtävänsä, se varoittaa ja herättää meidät huomaamaan mahdolliset uhat, suojeleekin. Pelko voi myös kertoa meille paljon itsestämme. Pelko voi näyttää sokeat kohtamme, ne, jotka vielä estävät meitä olemasta täysin vapaita sieluja. Ei pelkoa tarvitse pelätä, mutta sen kohtaaminen ei ole miellyttävää. Kohtaaminen vaatii vaivannäköä, mukavuusalueelta poistumista.

Tunne toimii johdattimena ja se on helppo havaita. Vaikeampaa on mennä tunteen taakse, etsiä syvemmällä vaikuttava pelko ja antaa sille nimi. Nähdä se ja ymmärtää, että se on olemassa. Toisaalta paljon muuta ei ehkä tarvitsekaan tehdä. Ei ole välttämätöntä muuttaa, poistaa tai väistää pelkoa. Mutta nähdä se täytyy, jos sen voimasta haluaa olla vapaa.

Yritän tavata pelon mahdollisimman usein. Haluan kutsua sen tietoisesti peremmälle, kun huomaan sen vilahtavan lähelläni. Uskon, että kun tutustun siihen ja kuuntelen, mitä sillä kulloinkin on sanottavanaan, meistä tulee hyvät tuttavat. Silloin sen ei tarvitse enää hiiviskellä nurkissa. Minusta sen paikka on keskellä lattiaa, päivänvalossa, jossa voin nähdä sen kokonaan. Annan sille puheenvuoron ja kuuntelen, mitä se haluaisi minun tekevän. Ja päätän sitten olla tekemättä niin. Etsin toisen tien.

Se toinen tie on rakkaus. Ja se onkin jo toinen tarina.

Minä itse – kontrolloinnin viimeinen linnake?

On 22 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Onhan se itsestään selvää, että elämää ei voi hallita. Että elämän virtaan tulee vain astua ja antaa sen kuljettaa. Ei vastustella, vaan antautua. Sallia, hyväksyä, hengittää syvään ja yllättyä, yhä uudelleen. Uskoa, luottaa ja uskaltaa.

Onhan se itsestään selvää, että muita ihmisiä ei voi hallita. Että jokaisella on oma polkunsa, omat haasteensa, omat murheensa, omat pelkonsa, omat lahjansa. Eikä ole koskaan minun tehtäväni yrittää vaikuttaa toisen ihmisen syvimpään ja sisimpään omien tarkoitusperieni vuoksi, vaan ainoastaan katsoa, nähdä ja ihailla. Ymmärtää. Antaa olla. Auttaa, jos apua pyydetään ja jos sitä osaan antaa. Rakastaa. Mutta ei koskaan hallita, vaatia, kahlita.

Eikö ole yhtä lailla itsestään selvää, että jos haluan olla vapaa ja elää rakkaudessa, en voi yrittää hallita edes itseäni. Määrittää, rajoittaa, luokitella. Siitä viimeisestäkin valheellisesta turvallisuuden tunteesta on uskallettava päästää irti. Siitä, joka kuiskii, millainen minun pitäisi olla, jotta olisin vakaalla maalla. Siitä, joka on vuosikausia huolella rakentanut minusta tarinaansa. Siitä, joka kertoo, millainen identiteetti minulla on, millainen ihminen olen. Millaiset juuret minulla on. Miten elän, mistä pidän ja mitä arvostan. Mitä tunnen, minkä annan itseäni heilauttaa ja mitä voin itsestäni paljastaa. Siitä kaikesta, vääränlaisista vaatimuksista ja kahlitsevista uskomuksista, on uskallettava irrottaa otteensa, jotta voi olla se, joka vain on. Se, joka todella on.

Onhan se itsestään selvää?

Todellisen minän esiinkutsu

On 15 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

On asioita, jotka estävät todellista minää, sielua, tulemasta esiin ihmisessä. Jokaisella ihmisellä, jokaisella sielulla, on omat haasteensa ja vaikeutensa, jotka sen tulee tässä elämässä kohdata ja ylittää päästäkseen esille koko voimassaan.

Todellista minää ei kai voi päästää esiin, ellei sen olemassaoloa ensin tunnista. Jos pysähdyn kuoreen, tähän ihmisyyteen, identiteettiini, tarinaani, elämänkaareeni, elämäntilanteeseeni, en voi tavoittaa sielun syvyyttä. Onko ensimmäinen askel oivaltaa, että minä olenkin enemmän. Ihminen onkin jotain enemmän, jotain muuta. Ihmisen ydin onkin se, jolla on merkitystä. Ydin, jossa asuu rauha, tasapaino ja rakkaus.

Oivalluksen myötä saattaa syntyä halu pysähtyä ja kohdata itsensä, oppia tuntemaan tuo todellinen minuus. Tarvitaan aikaa, tilaa, hiljaisuutta, keskeneräisyyden sietämistä. Pysähtymisen myötä ehkä huomaa, miten monin tavoin ihmisen oma mieli asettaa esteitä todellisen minän kohtaamiselle. Jokaisella meistä on omat henkilökohtaiset pelkomme, jotka pysäyttävät todellisen minän, kun se pyrkii esiin. Sulkevat sen kuoreensa.

Pelot ja niistä lähtöisin olevat toimintamallit ovat kuin ihmisen suojakilpiä ulkoista maailmaa vastaan. Ne ovat opittuja toimintatapoja, joihin ihminen turvautuu silloin, kun tuntee olonsa uhatuksi, haavoittuvaksi, herkäksi. Mutta todellisuudessa ne eivät suojaa, vaan kahlitsevat. Estävät todellista minää tulemasta näkyville. Sielu on silloin tavoittamattomissa, myös itsellemme.

Mietin omia esteitäni sielun tavoittamiselle, sielusta käsin elämiselle. Listalleni kirjautui hallinnan menettämisen pelko, hylätyksi tulemisen pelko, heittäytymisen vaikeus, ujous, turvallisuushakuisuus. Asioita, joilla jokaisella on oma syynsä ja tarkoituksensa elämässäni. Uskon, että tehtävänäni on oppia elämään niiden kanssa siten, etteivät ne enää estä todellisen minän esiintuloa. Ensimmäinen askel uudenlaisessa rinnakkaiselossa pelkojen kanssa on tuoda ne päivänvaloon.

Miltä Sinun listasi näyttää?

Irti päästämisen taito

On 8 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Jäin jälleen kerran miettimään irti päästämisen taitoa. Mistä siinä on kyse, miten se toimii. Se on vaikeaa ihmiselle, sanotaan, ja samalla niin tärkeää. Jos et päästä irti, et voi jatkaa eteenpäin. Jos et päästä irti, et voi olla vapaa. Jos et päästä irti, et tee sijaa uudelle. Yksinkertaista, ymmärrettävää. Mutta miten se tapahtuu.

Ensin kai ymmärrys siitä, että pidän kiinni. Ensin nähdä, sitten hyväksyä, sitten rakastaa. Näin joku on opastanut. Mutta miten.

Onko ymmärrettävä syvästi ne syyt, jotka ovat johtaneet kiinnittymiseen. Onko nähtävä kiinni pitämisen taakse ja työstettävä sitä maisemaa, joka sieltä paljastuu. Miksi pidän kiinni, mitä se minussa palvelee. Mitä osaa tarinassani kiinni pitäminen vahvistaa, minkä pelkään murentuvan tai paljastuvan, jos irrottaisin otteeni. Onko se avainkysymys. Sekö on se asia, joka tulee nähdä, hyväksyä ja rakastaen parantaa. Ei itse kiinni pitäminen, vaan sitä syvempi syy, vaikuttaja, motivaatio. Tiedostamaton, tietenkin.

Kiinni pitäminen on reaktio. Onko kiinnittymisen kohdekin osaltaan sattumanvarainen, vain jokin, joka sopivasti palvelee pelon ohjaamaa minuutta. Onko niin, että kyse ei ole ollenkaan kohteesta tai kiinni pitämisestä, vaan pelkästään siitä, miksi.

Sekö irti päästämisestä tekee vaikean. Sekö, ettei kiinni pitämisestä näe kuin pintaa: toiminnan ja kohteen ja näiden aiheuttamat tunteet. Ja luulee, että siinä on se, mitä tulee työstää, kun haluaa irrottaa otteensa. Kohde ja oma toiminta. Mutta siksikö se ei ota onnistuakseen, kun huomio pitäisikin olla syvemmällä. Koska pitäisikin nähdä kauemmas, enemmän, syvemmin.

Onko niin, että oppi irtipäästämisestä kuuluisi: katso sitä, mitä et halua nähdä. Näe se, minkä kiellät. Kuuntele sitä pelkoa, joka ei ole sinulle vielä tuttu. Jos et kykene päästämään irti, et näe vielä kaikkea. Mene syvemmälle, etsi kipeä kohtasi. Avaudu sille, ja oletkin pian vapaa.

Sitenkö se tapahtuu.

Mielen voima

On 1 marraskuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Minulla kesti pitkään, ennen kuin oivalsin, että mieli ei ole yhtä kuin minä. Analyyttiseen ajatteluun, pohdintaan, keskusteluun, verbaliikkaan ihastuneena pidin siitä, miten mieleni toimi. Tai miten kuvittelin sen toimivan.

Kuvittelin, että minulla on mieli, jolla voin ratkaista monia ongelmia ja joka nokkelasti paitsi auttaa minua oppimaan uusia asioita, myös viihdyttää minua valloittavilla ajatusrakennelmillaan. Kuvittelin, että tunnen oman mieleni. Rakensin minäkuvaani sen varaan, mitä mieli minusta kertoi.

Se mitä en tuolloin tuntenut, oli mielen voima ja sen lukuisat, minulle tiedostamattomaksi jäävät ajatukset. En ollutkaan havainnoinut kovin tarkasti loputonta ajatuksen virtaa, joka poukkoili menneen ja tulevan välillä, palaten yhä uudelleen vanhaan ja rakentaen uusia tulevaisuuksia. En huomannut ajatuksia, jotka tulkitsivat tilanteita, ihmisiä, omaa kuvaani. En huomannut pelkoja, jotka ohjasivat toimintaani. Luulin, että tiedän mitä ajattelen, mutta en ollut kuunnellut itseäni kovin tarkasti.

En myöskään tiennyt, että ajatus on energiaa. Enkä tiennyt, että energian kasautuessa, se saa muodon. En tiennyt, että ajatukset toteutuvat.

Tulin luoneeksi omilla ajatuksillani monenlaisia olosuhteita ja tilanteita, jotka olivat minulle yllätyksiä. Ne olivat yllätyksiä siksi, etten ollut huomannut ajatuksiani. En ollut kiinnittänyt niihin kovin paljon huomiota, sillä ajattelin, että nehän ovat kuitenkin vain ajatuksia.

Mutta ei ole vain ajatuksia. Mielellä on voimaa. Mieltä ei ole helppo tuntea, jos sitä tarkkailee vain pintapuolisesti, ja ottaa sen annettuna. Mieltä täytyy opetella kuuntelemaan. Mieli ei olekaan minä, vaan jokin toinen, joka on minussa. Voima, jota voi käyttää, mutta vain, jos sen tuntee.

Mikä on sielu?

On 27 lokakuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Sanotaan, että sielu on todellinen minä. Ihminen identifioi itsensä monesti ulkoisiin puitteisiin ja kertoo itsestä kysyttäessä työhistoriansa, perhetaustansa, harrastuksensa, asuinpaikkansa, ikänsä. Useimmat näistä vastauksista liittyvät siihen, mitä, missä ja kenen kanssa ihminen tekee jotain.

Sielu ei tee, sielu on. Sielun tasolla ihminen, se todellinen minä, siis vain on. Tuntuu vaikealta kuvailla jotakin, joka ei tee mitään tai jolla ei siten ole tarkkaa ruutua, johon sen voisi sijoittaa. Ja ehkä juuri siksi sielu kuulostaakin hieman mystiseltä, unenomaiselta, kaukaiselta. Miten itseään voisi kuvailla jonkin epämääräisen olemisen kautta?

Ehkä ei mitenkään. Ja ehkä siinä määrittelemättömyydessä, äärettömyydessä ja käsittämättömyydessä onkin jotain sielulle tyypillistä. Ehkä juuri se tekee sielusta niin vapaan ja kauniin.

Ihmisen mielellä, ajatuksilla, järjellä on tarve lokeroida ja tyypitellä. Järjestää, ottaa asioita haltuun. Ymmärtää, käsittää, selittää. Mieli on mainio väline maailman hahmottamiseen, arjen kuljettamiseen, asioiden tekemiseen. Mutta mieli ei kykene tavoittamaan sitä, joka vain on. Mieli haluaa kuvata, esittää ja määrittää. Mutta se, joka vain on, pakenee kaikkia määrittelyjä. Sielua ei voi tavoittaa mielen kautta.

Jos sielu on todellinen minä ja sitä ei voi tavoittaa mielen keinoin, emme pääse lähemmäs itseämme analyysillä ja tulkinnalla. Sielun yhteyteen on etsittävä muita väyliä. Todellisen minän kohtaamiseen ei ole käyttöohjeita tai suoraa polkua. Uskon, että todellisen minän kokeminen on jokaiselle omanlaisensa matka eikä sitä matkaa voi tehdä oikaisten. Uskon, että jokaisella on oma polkunsa kuljettavanaan kohti todellista minää. Tuolla polulla mieli on uskallettava jättää sivurooliin ja heittäydyttävä itselle vielä tuntemattomien voimien vietäväksi.

Valintaa ja vapautta

On 26 lokakuun, 201323 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Jotkut sanovat, että sielu valitsee vanhempansa ja elämän, joka sillä on edessään. Tietäen, mitä mahdollisia haasteita ja kasvun paikkoja juuri tuohon elämänkaareen on varattuna. Sielu valitsee tuon elämän, sillä se tarvitsee nuo koettelemukset ja onnen hetket kehittyäkseen, tullakseen näkyväksi ihmisen hahmossa.

Jotkut sanovat, että yksi ihmiselämä ei riitä sielulle, jotta se oppisi kaikki nuo läksyt. Sen vuoksi se syntyy uudelleen, uuteen hahmoon ja uuteen elämänkaareen. Edellisen elämän opit mukanaan ja vielä oppimatta olevat läksyt repussaan. Odottaen mahdollisuutta oppia, kehittyä, kohota täyteen potentiaaliinsa ja valaista ympärillään olevaa maailmaa.

Ihmisen elämä on rajallinen. Se alkaa ja päättyy, joskus hyvinkin yllättäen. Mutta jotkut sanovat, että elämä itsessään ei pääty. Elämä on ja jatkuu, vain eri muodossa. Sielukin jää ja jatkaa matkaansa.

Minusta tuo ajatus on lohdullinen monella tavalla. Ei vain silloin, kun hyvästelemme tai lohdutamme rakkaitamme, vaan myös oman elämän kannalta. Miten usein ihmisenä tuskaileekaan sen asian kanssa, saako omalta elämältään oikeita asioita ja kulkeeko elämä siten kuin sen pitäisi kulkea. Harva meistä on täysin immuuni ihmiselämää viitoittaville normeille, hyvän elämän puitesäännöille. Niissä voi olla paljon myönteistäkin, mutta ne voivat olla myös hyvin kahlitsevia. Erityisesti silloin, kun oma elämäntilanne ei mahdukaan vallitseviin normeihin tai silloin, kun pelkää oman elämän rakennelmien hajoavan korttipakan lailla. Sillä ihmisen elämä on hauras ja ravisteleville muutoksille altis.

Ajatus, että olemmekin täällä maailmassa kehittämässä sieluamme, on minulle vapauttava. Silloin ei ole olemassa mitään valmista elämäntilanteiden ketjua, muotoa ja olosuhteita, jotka ihmisen elämässä pitää olla, jotta elämä olisi hyvä. On vain elämää ja kohtaamisia eri muodoissaan, vaikeita ja onnellisia hetkiä, tunteita ja ajatuksia, joiden kaikkien tarkoitus on auttaa sieluamme pääsemään esiin kuorestaan. Ihmisen muoto ja elämänkaari on tuo kuori. On meidän päätettävissämme, keskitymmeko kuoreen vai siihen, mitä sen sisällä on. On meidän päätettävissämme, otammeko elämän vastaan vapauttavana vai vangitsevana.