Johdatuksessa

On 8 elokuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Olen miettinyt, mitä onkaan johdatus ja mistä sen tunnistaa. Mistä tietää, että kulkee elämän polulla oikeaan suuntaan. Mistä tietää, millaista ääntä kuunnella ja mitä neuvoa uskoa. Mistä tietää, mikä äänistä, neuvoista, unelmista, innoituksista on omaa mielikuvituksen tuotetta ja mikä taas todellista, intuitioon perustuvaa vaistonvaraista totuutta. Sellaista, jota voisi kutsua myös johdatukseksi.

Ehkei johdatusta voi oppia tuntemaan kuin kuuntelemalla. Eikä vain kuuntelemalla, vaan myös reagoimalla, toimimalla. Jotta voisi katsoa, mitä sitten tapahtuu. Ehkei kyky kuulla ja tunnistaa johdatuksen ääni voi kehittyä kuin harjoittelemalla, herkistymällä ja havainnoimalla. Tällä tiellä virheetkään eivät ole virheitä eikä todellisia harha-askelia ole. Jokainen valinta, päätös, muutos ja askel vie kohti itsetuntemusta ja johdatuksen äänen tunnistamista. Se vaatii rohkeutta, mutta eikö riskialttiimpaa olisi sittenkin jäädä paikoilleen, olla tekemättä mitään. Pelosta, että kulkisikin harhaan.

Eikä kai johdatuksen voimaa kannata murentaa kysymällä heti alkuun todisteiden perään. Jos haen varmuutta, lopullisia totuuksia, kaikkien epäilysten pois pyyhkimistä, koko maailmalle julistettavaa ja näkyvää todistusta johdatuksen oikeellisuudesta, suuntaan katseeni sivuun siitä, mikä minulle annettiin. Ehkäpä johdatus ei ilmoita tulostaan suureen ääneen, ei jätä jälkeensä kouriintuntuvia merkkejä, ei halua tulla todistetuksi oikeaksi. Johdatus vain on, ja minun tehtäväni on ottaa se vastaan tai jättää huomiotta. Ei kysyä ensimmäisenä varmuuden perään, vaan kysyä, annanko itseni tulla johdatetuksi. Kuljenko polkua, jolla ei näykään päämäärää. Jatkanko suuntaan, joka vain tuntuu oikealta.

Joskus johdatusta voi joutua odottelemaan. Mutta uskon että se saapuu silti aina ajallaan, juuri silloin kuin pitääkin. Yllättäenkin. Ehkä juuri tänään, kun sitä vähiten odotan.

Tyytymättömyys herättäjänä

On 29 kesäkuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Pientä epämukavuutta, kireyttä, tyytymättömyyttä on melko helppo väistää. Voi esittää itselleen, ettei huomaa pientä kalvavaa tunnetta, joka tuntuu kulkevan vierellä. Ei ehkä jaksa ottaa selvää tai ei ehkä halua tietää, mistä siinä on kyse. Ehkä mieluummin lisää vauhtia tai tuottaa lisää ääntä ympärilleen, jotta tunne väistyisi.

Uskon että arjen kalvava tyytymättömyys on useimmiten mielen tuotetta. Se on peräisin jostain uskomuksesta, ihanteesta tai toiveesta, jonka mieli on asettanut ja jota ympäröivä maailma ei kykenekään täyttämään. Koska maailma ei vastaa odotuksiin, huutaa mieli vastalauseitaan. Vastalauseet tuntuvat meissä epämääräisenä kiristyksenä ja ahdistuksena. Mikäli maailma joskus sattuisikin vastaamaan mielen odotuksiin, mieli pelkää että tilanne muuttuu. Ja kuiskii jo seuraavassa hetkessä muutoksen pelkoaan. Muutoksen pelko tuntuu meissä samanlaisena kiristyksenä ja ahdistuksena kuin vastalauseetkin.

Mutta ihminen ei ole yhtä kuin mieli. Meissä kaikissa on taso, johon mielen uskomukset eivät yllä, jota mielen tyytymättömyys ei hallitse ja jossa olemme vapaita kokemaan maailman sellaisena kuin se on. Nauttimaan jokaisen päivän tuoreudesta ja syvyydestä, ilman mielen painolastia. Kevyenä, vapaana, onnellisena. Uskon että tuon tason tavoittamisessa auttaa, kun oppii erottamaan todellisen minän ja mielen toisistaan. Oppii huomaamaan hetket, jolloin mieli on hiljaa ja tiedostaa, miltä se tuntuu. Oppii, miltä sielunrauha tuntuu.

Jospa aina pelon tai tyytymättömyyden tunteen tullessa muistaisi, että se on vain mieli, ego, joka näin tuntee. Olisiko silloin helpompaa antaa tunteen virrata sellaisenaan, sitä mitenkään sensuroimatta tai arvottamatta, ja antaa sen saman tien myös poistua, mennä menojaan. Olisiko silloin helpompaa vain tuntea ja samaan aikaan olla samaistumatta tunteeseen. Tunnetta katsellen ja ymmärtäen. Mieltäen sen egon tuskaksi, ei minun.

Voisiko epämiellyttävän tunteen ottaa jopa kiitollisena vastaan. Muistutuksena siitä, että en ollutkaan hereillä, täysin läsnä itsessäni. Että ulkokuori, mieli, ego ehti ottaa vallan. Jospa tuo tyytymättömyyden tunne olisikin meille herättäjä, havahduttaja, muistuttaja. Ei sen enempää eikä vähempää. Ei tarvittaisi loputonta tulkintaa, ymmärrystä, analyysia. Olisi vain muistutus, että tässä hetkessä mieli peitti alleen sielun. Ja että voimme valita toisenkin tien.

Avoimuutta rakkaudelle

On 14 kesäkuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita Niemelä2 kommenttia

Uskon että kutsumme elämässä puoleemme sitä, mitä sisällämme kannamme. Pelko tuo mukanaan lisää pelkoa, ilo lisää iloa ja rakkaus lisää rakkautta. Uskon että voimme vaikuttaa siihen, mitä asioita elämäämme kutsumme. Valitsemalla ajatuksemme, huomaamalla tunteemme, olemalla läsnä arjessa ja kokemuksissa, opettelemalla päästämään irti, hyväksymällä. Vaikkei se ole helppoa, sitä voi harjoitella. Ja uskon, että ajan myötä siitä voi tulla helpompaa.

Mutta luulen, että kaikkein tärkeintä ja ehkä myös vaikeinta on osata ottaa elämän kauneus vastaan. Emme ehkä aina edes huomaa, kuinka monin tavoin käännämme sille selkämme. Uskon että meidän tulee uudelleen opetella ottamaan hyvä vastaan, toivottamaan se tervetulleeksi elämäämme. Rakkaus, ilo, riemu.

Rakkaushan on energiaa, ja energian on virrattava vapaasti. Jos energia ei pääse virtaamaan, jos se pysäytetään, voi se johtaa tukkeumiin. Rakkaus, energia, löytää kyllä uuden uoman. Mietin, kiertääkö se lopulta kohteensa, joka ei ota sitä vastaan. Ja syntyykö silloin saaria. Saaria, joiden ulkopuolella, reunoilla, rakkaus virtaa, mutta joita rakkaus ei tavoita.

Uskon että rakkaus ei vain tule elämäämme, vaan se täytyy ottaa vastaan. Vastaanottaminen on aktiivinen teko. Avata ovi, päästää rakkaus sisälle, antaa sen tulla. Rakkauden vastaanottaminen edellyttää avoimuutta, auki olemista. Itsensä avaamista rakkaudelle, tai sille joka rakkautta mukanaan kantaa. Rakkaus on lahja, mutta luulen, ettei sitä aina tunnista kääreistään.

Lopulta ei kai olekaan kyse vain siitä, että opimme löytämään rakkauden sisältämme ja heijastamaan sitä ulospäin, vaan myös siitä, että opimme tunnistamaan meitä kohti tulevan rakkauden ja että opimme ottamaan sen vastaan. Että opimme kutsumaan sitä luoksemme, kertomaan sille jo etäältä, että se on tervetullut kotiimme, elämäämme, sieluumme. Sitä kai on todellinen avoimuus. Avoimuutta rakkaudelle, elämälle.

Pelko sulkee ovia, vetää verhot eteen, nostaa naamiot kasvoille. Rakkaus on se, joka avaa ovet ja ikkunat, riisuu naamiot ja tuo kauneuden näkyville. Jos sen annetaan niin tehdä. Muistinkohan jättää oveni raolleen?

Uskallatko jakaa?

On 7 kesäkuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Jään usein miettimään erilaisia kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten välillä. Sävy vaihtelee tilanteesta ja ihmisestä toiseen. Keskusteluissa on kepeyttä, vakavuutta, asiallisuutta, huumoria, etäisyyttä, läheisyyttä, ylimalkaisuutta tai seikkaperäisyyttä. Kohtaamisissa pitäydytään ehkä tiiviisti asialinjalla tai parhaimmissa tapauksissa ulottaudutaan asioiden ja tekemisen yli, ihmiseen.

Mietin, mistä kohtaamiseen syntyy syvyys. Mikä on se, joka meitä syvästi sykähdyttää, tekee kohtaamisesta meille merkityksellisen, joskus jopa taianomaisen.

Onko niin, että syvä kohtaaminen vaatii ainakin aikaa. Aikaa ja tilaa. Rauhaa keskittyä, kuulla, nähdä, tuntea, aistia. Huomata toinen ja ottaa vastaan se, mitä hän viestii. Tuskin kiireessä voi koskaan syntyä syvää yhteyttä.

Vaatiiko syvä kohtaaminen ajan lisäksi uskallusta. Uskallusta näyttäytyä ja antaa itsestämme. Sillä useinkaan emme taida uskaltaa paljastaa todellista minuuttamme toisillemme. Ehkä emme edes itsellemme.

Miksiköhän pelkäämme niin kovasti näyttää itseämme muille. Eikö ole niin, että kaikki ne syvyydet, joita olemme toisissamme saaneet kohdata, avaavat sydäntämme heitä kohtaan entistäkin avoimemmaksi. Eikö ole niin, että nähdessämme toisen ihmisen säröjä, tunnistamme niissä itsemme. Avaudumme itsekin, ja samassa suojakilpemme laskee. Kuinka rohkea tuo toinen onkaan näyttäessään minuuttaan ja jakaessaan heikkouttaan. Uskaltaisinko minäkin.

Turhaanhan me peitämme sitä, mikä meistä tekee rakastettavia. Ihmisessä, joka jakaa herkkyyttään, ei ole mitään uhkaavaa. Hänen lähellään on turvallista olla. Jospa uskaltaisimme kohdata ja näyttää haavoittuvuutemme, ehkäpä vahvistuisimme siitä. Onko syvän kohtaamisen keskeinen kysymys, uskallanko jakaa?

Yhteisö vai yhteys

On 24 toukokuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Usein kuulee kerrottavan, että ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve kuulua johonkin. Johonkin joukkoon, ehkä erotuksena joistain muista. Rakentaakseen siitä turvaa, yhteisöllisyyttä, perustaa, identiteettiä itselleen. En ole varma, uskonko siihen.

Uskon että olemme kaikki yhteydessä toisiimme kaiken aikaa. Ihminen on osa kokonaisuutta ja tuo tieto on meissä jo valmiina sielun ja sydämen tasolla. Kun synnymme, emme tunne omaa erillisyyttämme, vaan opimme sen vasta kasvaessamme. En usko, että todellista erillisyyttä on olemassakaan.

Mietin, vahvistaako oletettu tarpeemme kuulua johonkin enemmän erillisyyden kokemusta kuin yhteisöllisyyttä. Perustuuko se enemmän pelkoon yksin jäämisestä kuin rakkauteen ja aitoon yhteyteen. Voiko olla niin, että uskomuksemme erillisyydestä ja irrallisuudesta estää meitä elämästä oman näköistämme elämää. Voiko olla, että unohdamme itsemme, koska haluamme kuulua johonkin yhteisöön. Sillä eivätkö kaikki ryhmät muodostu siten, että ne myös sulkevat jotain pois.

Entä jos tavoittaisimme sydämessämme tiedon, että olemme kaikki osa samaa kaikkeutta. Että emme ole erillisiä, että emme voi koskaan olla syvällisessä mielessä yksin. Vapauttaisiko se meidät elämään itsellemme uskollisina, omaa sielun tehtäväämme kohti kulkien ja aitoja unelmiamme todeksi eläen. Olisiko sen kautta mahdollista löytää myös uudenlainen yhteisöllisyys itsestämme ja toisistamme. Oppisimmeko toisenlaisen tavan nauttia tuosta yhteydestä, ilman pelkoa poissulkemisesta. Vapaina sieluina, jokainen meistä.

Tarkoituksia ja tehtäviä

On 9 toukokuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Monesti mietimme elämän tarkoitusta. Kysymme, onko olemassa universaalia, kaikille yhtäläistä elämän tarkoitusta vai onko jokaisella elämällä, jokaisella ihmisellä, oma tarkoituksensa. Sanat ovat vain sanoja eikä niillä koskaan kykene kuvaamaan kokonaisuutta täydellisenä. Sanat ovat apuvälineitä, osoittimia, tienviittoja. Jotain sinne päin. Minulle sana elämä tarkoittaa jatkuvaa, ihmiselonkin ylittävää voimaa, joka virtaa jatkuvasti, yhä uudelleen uudistuen ja muotoaan muuttaen. Siksi kysymys elämän tarkoituksesta on käynyt turhaksi. Elämä on kaikki, joten sillä ei tarvitse olla tarkoitusta.

Sen sijaan minusta on kiehtovaa ajatella, että jokaisella sielulla on oma tarkoituksensa. Oma tehtävä, omat lahjat, omat vielä oppimatta olevat asiat, joiden vuoksi se on tullut maailmaan, syntynyt ihmisen muotoon. Jokaisella meistä on jokin tarkoitus ja tehtävä. Syntymähetkellä se oli ehkä vielä kirkkaana olemuksessamme, mutta mitä pidempään elämme ihmisen elämää, sitä kauemmas tuo tieto meiltä karkaa. Kunnes alamme tietoisesti herkistyä sille uudelleen. Kun haluamme tietää ja kun olemme valmiita kääntymään sisään päin.

Miksi olen täällä. Mikä on se oppi, tehtävä, tarkoitus, jonka olen tullut tänne toteuttamaan. Oppeja, tehtäviä, tarkoituksia voi varmaankin olla monia. Uskon, että tienviittana meille toimii se, mistä nautimme ja se, mikä luonnistuu meiltä helposti. Millainen toiminta ja oleminen saa olon kevyeksi, innostuneeksi, riemulliseksi. Mitkä asiat luonnistuvat niin helposti, että ne tuntuvat lahjoilta. Uskon, että niiden seuraaminen kuljettaa meitä oikeaan suuntaan.

Mikä löytöretki onkaan katsoa maailmaa ja ihmiselämää uusin silmin. Katsoa arkea miettien, miten voin tänään toteuttaa sieluni tehtävää. Niissä puitteissa, siinä ympäristössä, niiden ihmisten ympäröimänä, jotka kulloinkin ovat osa todellisuuttani. Silloin merkitys ja tarkoitus ei löydykään tekemisestä, suorittamisesta, aikaansaamisesta, vaan oppimisesta, antamisesta, jakamisesta ja olemisesta.

Mitä sielu sanoisi

On 25 huhtikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Jos kysyisit sielultasi, miten elämää tulee elää, se sanoisi ehkä näin: “Tunnista se, mistä nautit”. Hetken hiljaisuuden jälkeen se sanoisi: “Kun olet sen tunnistanut, tee”.

Tee sitä, mistä nautit. Se on sielusi antama vihje, joka kuljettaa eteenpäin. Tee sitä, mikä tuottaa sinulle iloa. Tee sitä, mikä saa sinut hymyilemään, ihan vain siksi että se tuntuu hyvältä. Silloin sielusi on tyytyväinen, silloin se on levossa ja silloin se saa lentää. Silloin annat sen olla vapaa.

Ei kannata jäädä odottamaan oikeaa hetkeä tai tilannetta, sillä ei sielu kuulu elämän odotushuoneeseen. Päästä se ulos, anna sille sitä mitä se haluaa. Opi kuuntelemaan, mikä saa sen laulamaan. Ja huolehdi, että annat sille tilaa aina kun siihen on mahdollisuus.

Älä tee sitä, mitä muut pitävät hyvänä tai tavoiteltavan arvoisena. Tee sitä, mikä saa sielusi nauramaan ja värisemään innostuksesta. Tee sitä paljon.

Ei sillä ole väliä, mitä se on. Ei ole väliä, näkeekö sitä kukaan tai arvostaako sitä kukaan. Ainoastaan sillä on väliä, että se saa sielusi riemuitsemaan.

Sillä me olemme täällä kehittämässä sieluamme. Olemme täällä päästämässä sen vapaaksi kaikista niistä kahleista, joita ihmismielemme, kehomme, kasvatuksemme ja maailmaamme ympäröivät normit ovat sille turhaan asettaneet. Tärkeimpiä tehtäviämme on antaa sielun nauttia elämästä. Ja jakaa siitä kumpuavaa iloa, rakkautta, kauneutta ja lämpöä eteenpäin.

Hetkessä elämisen helppous

On 16 huhtikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Pohjimmiltaan se on yksinkertaista. Ei rauha, onni, ilo ole kaukana, saavuttamattomissa, koettavissa vasta sitten kun. Kaikki on valmiina tässä hetkessä. Tämän kuulemme usein ja sanoma on lohdullinen, yksinkertaisuudessaan hämmentäväkin. Elää hetkessä, tarttua hetkeen, aistia nykyisyyttä joka solullaan. Jättää mielen matkat menneisyyteen ja tulevaisuuteen omaan arvoonsa, huomiotta. Olla vain, rauhassa. Se kuulostaa helpolta ja tuntuu vaikealta, sillä ihmismieli on houkutuksille altis.

Onko niin, että olemme vain tottuneet suorittamaan, saavuttamaan, tekemään lujasti töitä. Ehkä siksi emme uskalla luottaa, että se voisi todellakin olla helppoa ja yksinkertaista. Että niinkin pienellä asialla kuin hengittämisellä voisimme rakentaa jotain pysyvää. Että oman kehon energiavirran kautta voisimme ankkuroitua nykyisyyteen ja samalla ikuisuuteen niin tiukasti, etteivät arjen tuulet enää voisi meitä riepotella. Että niin pienellä teolla saisi aikaan jotain niin suurta. Että niin herkästä voisi tulla jotain niin voimakasta.

Ehkä mieluummin kuvittelemme, että rauhan aikaansaamisen tulee olla kovaa työtä. Vaativaa, vaikeaa, ja vain harvoille avautuva mahdollisuus.

Onko kuitenkin niin, että ainoa mitä todella tarvitaan, on sitoutuminen. Sinnikkyys ja sitkeys, lupaus itselle. Lupaus mielen ylivallasta irrottautumisesta. Vapautuminen. Sillä sehän on ihmisen luonnollinen tila. Lapsena sen osaamme, kasvaessamme sen kadotamme. Mutta se on edelleen meissä ja sen voi löytää uudelleen. Opetella, harjoitella. Joka hetki, satoja kertoja päivässä. Loputtomalta tuntuvia paluita tähän hetkeen, oman ytimen äärelle.

Ei se ole vaikeaa. Kunhan ei jätä kesken.

Hiljaisuuden ääni

On 3 huhtikuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Hiljaisuutta moni kaipaa ja moni kavahtaa. Hiljaisuudessa on voimaa, joka säväyttää. Valoa, joka paljastaa.

Joku pakenee hiljaisuutta, koska pelkää sen ääntä. Uskomme ehkä, että ääni katkeaa toiminnalla ja liikkeellä. Mutta keskeytys on vain hetkellinen. Kun liike katkeaa, hiljaisuuden ääni palaa. Sillä on sanoma.

Hiljaisuus on ääni, jossa minuus puhuu. Jos hiljaisuuden ääni ei ole meille tuttu, voi se säikäyttää. Jos emme nimittäin tiedä, että hiljaisuudessa kaikuu ensin mielen konsertti, kaikki ne loputtomat ajatukset, pelot, toiveet ja tunteet, joihin egomme on kiinnittynyt, emme ehkä malta odottaa riittävän kauan. Sillä minuuden ääni kuuluu vasta sen jälkeen, kun olemme kuunnelleet mielen tarinaa riittävän pitkään. Kun olemme irrottautuneet siitä ja kun emme enää reagoi siihen. Kun vain kuuntelemme. Vasta sitten minuus puhuu. Viestii.

Minuuden viestejä voi yrittää paeta, mutta ne löytävät elämässämme aina uuden ilmenemismuodon. Sanotaan, että tietyt asiat ja tilanteet toistuvat, kunnes uskallamme kohdata ne täysin avoimesti. Kunnes uskallemme vastaanottaa niiden sanoman. Ja sen jälkeen muuttaa suuntaa, jos minuus niin kertoo. Ehkä luopua jostain, ehkä muuttaa jotain, ehkä nähdä jotain toisin.

Minuuden ääni on kaunis. Se kertoo rauhasta ja rakkaudesta, yhteydestä suurempaan kokonaisuuteen. Se tyynnyttää, sillä sitä kuunnellessa huomaa, ettei ole mitään hätää.

Mutta jotta kuulisi, tulee olla hiljaa. Kauan.

Rajaton maailma

On 21 maaliskuun, 201423 toukokuun, 2015 Tekijä Marita NiemeläJätä kommentti

Jään usein miettimään ajatusta siitä, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Sitä, kun sanotaan, että olemme kaikki yhteydessä toisiimme. Että maailma on energiaa, jossa yksittäisen hiukkasen värähtely vaikuttaa toiseen, viereiseen hiukkaseen, tämä taas edelleen sitä seuraaviin eikä mikään ole tuon värähtelyn ulottumattomissa. Jos kaikki vaikuttaa kaikkeen, ei todellista erillisyyttä ole.

Erillisyyden taakse on kuitenkin helppo piiloutua. Miten monesti käperrymme kuoreemme, pakenemme maailmaa, väistämme toisiamme. Rakkaudettomuudestako, mietin.

Mietin, onko myötätunto avain ykseyden ymmärtämiseen ja kokemiseen. Myötätunto on rakkauden heijastamista, armollisuutta, lempeyttä, hyväksyntää. Luulen, että toiseen ihmiseen kohdistuvassa myötätunnossa on pohjimmiltaan kyse itsensä kohtaamisesta ja näkemisestä. Ymmärtämisestä. Siitä, että tunnistan itseni toisessa. Tunnistan toisen tunteet ominani. Koenko silloin, ettemme olekaan erillisiä olentoja vaan samaa kaikkeutta. Ettei oikeastaan ole rajoja minun ja hänen, minun ja tämän, minun ja kaiken muun välillä.

Lempeys ja armollisuus itseä kohtaan voi avata myötätunnon kanavat ulospäin. Oman sisimpänsä tunteminen, itsensä kohtaaminen, auttaa ymmärtämään toista. Omien synkkyyksien kohtaaminen avaa väylän muiden kärsimyksen myötäelämiselle. Oman sisäisen riemun löytäminen rakentaa pohjan puhtaalle myötäilolle toisen puolesta. Silloin olemme osia kokonaisuudesta, jatkuvassa yhteydessä toisiimme.

Rajattomassa maailmassa ei ole yhdentekevää, mitä ympärillämme tapahtuu. Sillä on merkitystä, mitä meille kaikille ja kaikkeudelle tapahtuu. Sillä on merkitystä, mitä jollekin toiselle tapahtuu. Sillä se mikä tapahtuu yhdelle, tapahtuukin kaikille. Sinulle ja minulle. Meille.

Myötätuntoko meille loisi ymmärryksen ykseydestä ja rajattomuudesta, jonka jälkeen välinpitämättömyys ei enää olisi vaihtoehto.